Jokaisella lapsella pitäisi olla mahdollisuus unelmoida

Uutiskuvissa: pommeja, raunioituneita rakennuksia. Pieni käsi pilkistää pölyävistä raunioista. Jokapäiväisiä sanoja: lapsiorja, joukkohauta, ihmiskilpi. Yritän olla turtumatta. Pysähdyn tähän ja katson lähempää.

Raunioista pilkistävävän käden jatkeena on lapsi. Lapsi jolla on kenties vanhemmat. Tai oli. Joku on odottanut hänen syntymäänsä. Odottanut hänen ensimmäistä hymyään. Ensimmäistä sanaansa. Hän on edustanut parempaa tulevaisuutta vanhemmilleen ja perheelleen. Mutta onko sitä luvassa? Jos kutsumme häntä menetetyksi tapaukseksi, käännämme samalla katseemme hänestä ja pyrimme unohtamaan. Näin on meille itsellemme helpompaa.

Olisi helpompaa olla ajattelematta liikaa maailman lasten kohtaloita. Syyria, Irak, Nigeria, Sudan. Välillä jokin maa ja kriisi nousee uutisoinnin keskiöön, vaipuakseen kohta taas pimentoon. Mutta kriisit jatkuvat ja jopa syvenevät. Kokonaisten sukupolvien elämän lähtökohdat ovat hyvin hatarat: ei turvaa, ei ruokaa, ei koulutusta, ei terveydenhuoltoa.

Tämä on vaikea aihe kirjoittaa. Huomaan sen nyt. Pysähdyn ja mietin: pitäisikö sittenkin vaihtaa aihetta? Jotain yksinkertaisempaa ja pienempää? Kun palaan mielessäni näkemiini uutiskuviin, en voikaan kuvitella olevani täysin irrallani noista tapahtumista. Varmasti olisi keinoja vaikuttaa ja auttaa. Edes aivan vähän.

Toivon, että jokaisella maailman lapsella olisi vara unelmoida. Muuten he eivät voi olla luomassa parempaa maailmaa itselleen ja muille. Heillä on oltava mahdollisuus tulla rakastetuksia ja kasvaa turvallisessa ympäristössä. Leikki ja haaveilu antavat lapselle siivet. Koulutus antaa heille voimaa käyttää noita siipiään. Maapallo on vauraampi kuin koskaan, mutta silti emme pysty tarjoamaan kaikille lapsille näitä perustarpeita. Vai pystyisimmekö sittenkin?

 

Nyt on lapsen oikeuksien viikko. Sen kunniaksi osallistun tällä tekstillä Unicefin Pieniä tarinoita -kampanjaan. Kampanjassa mukana yli 40 maata ja 160 kirjailijaa.

#ForEveryChild

 

Seitsemäs vuosipäivämme

Seitsemän vuotta saman ihmisen kanssa. Tässä ajassa ehtii oppia tuntemaan parisuhteen toisen osapuolen hyvät ja huonot puolet ja myös saamaan niistä maistiaisia. Toiseen rakastuu, kiintyy ja lopulta ei osaa olla ilman toista. Rakkaus tavallaan ottaa arkisen muotonsa. Mutta välillä sille pitää antaa tilaa ottaa alkuperäinen asunsa. Varsinkin kun pieni lapsi täyttää huomion kaipuullaan arjen. Tämä vaatii yhteisen ajan ottamista silloin tällöin.

Seitsemännen vuosipäivän kunniaksi suunnistimme tällä kertaa Mikkeliin. Perjantaina mummo haki Sulon hoitoon ja lähdimme Ainon kanssa ajelemaan pimenevään iltaan. Ja kuinka mukavalta tuntui ihan vain taittaa matkaa kahdestaan. Jutella niitä näitä ja pysähtyä kun siltä tuntui. Lopulta saavuimme Mikkeliin ja ekaksi illaksi Marjun ja Jarkon perheen luokse. Ja kas! Sielläpä odottelikin herkullinen ruoka ja sauna. Ehdimme kertailla kuulumisia ystäviemme kanssa ja ihmetellä miten heidän poikansa olivat kasvaneet sitten viime näkemän. Seuraavana päivänä pääsimmekin viettämään Toivon syntymäpäiviä. Lisää pieniä vieraita saapui taloon ja vilske oli melkoinen. Mutta fiilis oli silti melko zen, sillä eivät olleet omia lapsia. Darth Vader kylläkin uhkaili minua valomiekalla, mutta se oli pientä.

Lauantaina söimme pitkän kaavan mukaan paikallisessa ravintolassa ja jutustelimme niitä näitä. Illan päätteeksi ajelimme joitain kilometrejä Mikkelin keskustasta Varkauteen päin. Majoitus odotti meitä Tertin kartanossa:

Vanhan kivinavetan päädystä löytyi huoneemme ovi ja oven takaa täysin varusteltu hotellihuone. Tunnelma oli illalla tänne tullessa jotenkin jouluinen: lunta satoi, oli hiljaista, vanhan kartanon pihapiiri oli idyllinen. Ja kuten olettaa saattaa, heitimme turhat vaatteet pois, heittäydyimme sängylle ja ryhdyimme välittömästi katsomaan televisiota. Ja näin oli juuri hyvä. Aino nukahti kesken katsomamme tylsän elokuvan.

Minä jatkoin valvomista ja mietiskelin aikaamme taaksepäin. Olemme vuosien varrella nähneet toisemme heikkona ja vahvana. Toisinaan olemme olleet toisiamme kohtaan ärsyttäviä ja välillä hellyttäviä. On ollut aikoja että olemme olleet etäisiä toisillemme. Olemme asuneet eri paikkakunnilla ja välillä milloin missäkin. Olemme saaneet lapsen ja odotamme toista. Kovin paljon on tapahtunut ja olemme edelleen yhdessä. Rakkautta se varmasti on. Näiden ajatusten ja yhden minibaarin oluen saattelemana nukahdin syvään uneen.

PS: Tertin kartanossa on älyttömän hyvät aamupalat. Uuniohrapuuroa ja kaikkea!

 

 

Rakkautta ja vihaa uhmaikäisen lapsen kanssa

Sulolla alkoi uhmaikä. Ensin meinattiin laittaa asia kipeiden hampaiden tai mahakipujen piikkiin. Mutta eihän tämä muuta voi olla. Uhmaikä kulkee rinta rinnan lapsen yksilöksi kehittymisen kanssa. Se on siis välttämätön paha, joka vanhempien on elettävä läpi yhdessä lapsen kanssa. Niin vaikealta kuin se välillä tuntuukin.

Raivoavan lapsen kohtaaminen on hankalaa: lapsi huutaa kurkku suorana, heittäytyy lattialle ja sätkii. Syliin nostaminenkaan ei toimi. Lapsi vääntelehtii, itkee ja huutaa. Räkä valuu nenästä ja vesi silmistä. Myös vanhemman päässä (mahdollisesti) oleva järjen ääni sumenee. Vanhempi haluaisi vastata ensin vihaan rakkaudella, mutta se ei toimi. Sitten rinnassa läikehtiin vuoroin suuttumus, vuoroin rakkaus. Lapselta ei voi kysyä miksi hän raivoaa tai mikä saisi raivoamisen loppumaan. Itselläni käy vuoroin mielessä, että antaa pojan huutaa ja kohta taas tule pieni kulta syliin niin helpottaa.

Miten sitten tällaiseen umpisolmuun päädytään? Esimerkiksi meillä näin:

1)Sulo menee tekemään jotakin minkä tietää olevan kiellettyä. Esimerkiksi vääntelemään hellan nappuloita.

2) Suloa kielletään koskemasta nappuloihin. Sulo hokee itse "Ei, ei", mutta jatkaa nappuloiden vääntelyä. Hän siis tietoisesti uhmaa meitä vanhempia.

3) Kielletään kovemmin. Sulolta menee hermot.

4) Alkaa huuto, kiukku ja kalabaliikki.

5) Vanhempien tekisi myös mieli kieriä lattialla ja huutaa.

Niinpä. Lapsi näyttää ulospäin samat tunteet, joita aikuiset ihmiset patoavat sisälleen. Päänsisäinen paine purkautuu hillitymmin pahoina sanoina tai epäkohteliaina tekoina. Vastakkain ovat oma tahto ja toisten asettamat rajat. Ristiriita synnyttää konfliktin. Ja soppa on valmis.

Sen olen huomannut, että uhmakohtauksia tulee paljon vähemmän kunhan lapsella on mielekästä tekemistä. Tylsyys ruokkii turhautumista aikuisten lisäksi myös lapsilla.

Onneksi erinäisten keskustelupalstoilta lukemieni kommenttien perusteella uhmaikää on jäljellä enää viisi… VIISI VUOTTA! Ei saakeli. No eiköhän tästäkin selvitä.

Tsemppiä kaikille muille vastaavassa elämäntilanteessa oleville!