Uutiskuvissa: pommeja, raunioituneita rakennuksia. Pieni käsi pilkistää pölyävistä raunioista. Jokapäiväisiä sanoja: lapsiorja, joukkohauta, ihmiskilpi. Yritän olla turtumatta. Pysähdyn tähän ja katson lähempää.
Raunioista pilkistävävän käden jatkeena on lapsi. Lapsi jolla on kenties vanhemmat. Tai oli. Joku on odottanut hänen syntymäänsä. Odottanut hänen ensimmäistä hymyään. Ensimmäistä sanaansa. Hän on edustanut parempaa tulevaisuutta vanhemmilleen ja perheelleen. Mutta onko sitä luvassa? Jos kutsumme häntä menetetyksi tapaukseksi, käännämme samalla katseemme hänestä ja pyrimme unohtamaan. Näin on meille itsellemme helpompaa.
Olisi helpompaa olla ajattelematta liikaa maailman lasten kohtaloita. Syyria, Irak, Nigeria, Sudan. Välillä jokin maa ja kriisi nousee uutisoinnin keskiöön, vaipuakseen kohta taas pimentoon. Mutta kriisit jatkuvat ja jopa syvenevät. Kokonaisten sukupolvien elämän lähtökohdat ovat hyvin hatarat: ei turvaa, ei ruokaa, ei koulutusta, ei terveydenhuoltoa.
Tämä on vaikea aihe kirjoittaa. Huomaan sen nyt. Pysähdyn ja mietin: pitäisikö sittenkin vaihtaa aihetta? Jotain yksinkertaisempaa ja pienempää? Kun palaan mielessäni näkemiini uutiskuviin, en voikaan kuvitella olevani täysin irrallani noista tapahtumista. Varmasti olisi keinoja vaikuttaa ja auttaa. Edes aivan vähän.
Toivon, että jokaisella maailman lapsella olisi vara unelmoida. Muuten he eivät voi olla luomassa parempaa maailmaa itselleen ja muille. Heillä on oltava mahdollisuus tulla rakastetuksia ja kasvaa turvallisessa ympäristössä. Leikki ja haaveilu antavat lapselle siivet. Koulutus antaa heille voimaa käyttää noita siipiään. Maapallo on vauraampi kuin koskaan, mutta silti emme pysty tarjoamaan kaikille lapsille näitä perustarpeita. Vai pystyisimmekö sittenkin?
Nyt on lapsen oikeuksien viikko. Sen kunniaksi osallistun tällä tekstillä Unicefin Pieniä tarinoita -kampanjaan. Kampanjassa mukana yli 40 maata ja 160 kirjailijaa.
#ForEveryChild
#noljakanfaija 