Minä se olen aamuisin kuin elävä kuollut tai kuollut elävä. Kumpaa luonnehdintaa sitten haluaakin käyttää. Pyörin sängyssä, torkuttelen ja vitkuttelen. Mutta kaikki tämä vain pahentaa aamuista väsymystä:
Illat ovat omimpia aikojani. Muistan olleeni pienestä saakka aktiivisimmillani ja luovimmillani illan hämärryttyä. Samoin muistan tunteneeni jo pienestä alemmuudentunnetta aamuvirkkuja kohtaan.
Kaikki hyvät ihmisethän heräävät kello 6, hakevat päivän lehden laatikosta, syövät kaurapuuroa ja erinomaisimmat harrastavat aamuisin myös liikuntaa. Kun aamutorkku viimein herää silmät punaisena lähempänä puoltapäivää, hänelle voi kertailla kerskaillen listan aikaansaaduista asioista. Puolisoni on aamuvirkku ihminen ja viimeisten viikkojen aikana olen huomannut myös pikku-Sulossa samoja piirteitä. Syytäkö siis huolestua?
Nimittäin. Seuraava kaava toistuu yhä säännönmukaisemmin. Sulo menee nukkumaan 9 aikaan illalla ja herää yön aikana pari kertaa syömään. Aamuyöstä Aino nostaa hänet omasta pinnasängystään väliimme nukkumaan. Paitsi ettei nukkuminen kestä kauaa. Usein jo kello 7 maissa kuulen selkäni takaa tuhinaa, ehkä innokasta "Uuu-uuu*-huutelua ja tunnen pienten kynsien pureutuvan selkääni. Tässä vaiheessa ei auta kuin vetää peittoa korviin ja toivoa pienen termiitin ihmenukahtamista. Viimeinen virhe on vilkaista selkänsä taakse. Silloin kohtaa kauhukseen tällaisen näyn: